Irlantilaiset äänestivät eilen väärin eli "ei" Lissabonin sopimusta koskevassa kansanäänestyksessä. Eurostopiireissä on ihmetelty, onko oikein, että kolme miljoonaa irlantilaista (joista heistäkin vähemmistö vaivautui äänestyskopille) voi päättää satojen miljoonien EU-kansalaisten tulevaisuudesta.
Ihmettelijöiltä jää ehkä oivaltamatta, että Lissabonin sopimuksen tyrmäämisestä olisivat toki päättäneet muutkin kuin irlantilaiset, jos niiltä muilta olisi kysytty asiasta. Tai toisaalta, kyllähän tämä tietenkin oivalletaan muissa EU-maissa, ja siksipä niissä ei järjestettykään kansanäänestyksiä.
Suomen ulkoministeri Alexander Stubb uskoo, että EU löytää nyt syntyneeseen ongelmaan "luovan ratkaisun", täsmentämättä kuitenkaan, mikä sellainen voisi olla. Minä ehkä osaan empirian pohjalta ennustaa:
1) Ei välitetä EU:n päätöksentekoa koskevista säännöistä, vaan jatketaan Lissabon-projektia siitä huolimatta, että irlantilaiset tyrmäsivät sen. Itse asiassa komission pj. José Manuel Barroso ehti jo ehdottaa tätä. Suomi ei varmaankaan asetu vastahankaan, onhan meillä pitkä kokemus kuolleiden sopimusten ratifioinnista.
2) Äänestytetään irlantilaisia niin monta kertaa, että saadaan oikea tulos. Tästä on hyviä kokemuksia mm. tanskalaisten ja mainittujen irlantilaisten kohdalla.
3) Tarjoillaan sama teksti pienemmällä fonttikoolla, uusissa kansissa ja uudella nimellä (kuten nytkin: "perustuslaki" > "Lissabonin sopimus"), eikä järjestetä siitä enää kansanäänestystä (Ranska, Hollanti). Sitten ei kukaan pääse ainakaan väittämään, että olisi toimittu vastoin kansan ilmaisemaa tahtoa.
Puheenjohtaja Barrosoa ärsyttää erityisesti monien irlantilaisten kertoma syy "ei"-ääneensä: nämä eivät ymmärtäneet, mistä sopimuksessa on kyse. Tämä on Barroson mielestä aivan väärä peruste äänestää vastaan.
Minun mielestäni taas on erityisen järkevää ja luonnollista olla panematta nimeään sellaisen paperin alle, jonka sisältöä ei ymmärrä. Tästä on olemassa ihan sanontakin: Ei pidä ostaa sikaa säkissä. Velvollisuus asian ymmärretyksi tulemisesta on sillä, joka haluaa myydä, ei sillä, jolle halutaan myydä. Ehkä markkinointi pääsi unohtumaan eurostoihmisiltä juuri siksi, että keneltäkään muulta kuin irlantilaisilta ei kysytty mitään.
Tässä yhteydessä on syytä tunnustaa, että äänestin vuonna 1994 "kyllä" Suomen EU-jäsenyydelle. Jälkikäteen ajatellen huomaan tulleeni uunotetuksi, mutta en minä edelleenkään ole periaatteellisesti EU:ta vastaan. Jos EU:lla olisi järkeviä tavoitteita, EU olisi koneistona aivan sopiva edistämään niitä.
Se, että koen tulleeni uunotetuksi, johtuu siitä, että EU pitää ihmisiä pilkkanaan. EU:n huipulla häärää sielultaan ylikansallinen uusaatelisto, jota loukkaa ja hämmästyttää sellainen ajatus, että Eurooppa kuuluisi eurooppalaisille eikä heille. Eurooppalaisten tyhmyys ja kyvyttömyys ymmärtää ja ihailla heidän hienoja salonkikommunistisia visioitaan ärsyttää heitä niin paljon, ettei heillä ole enää edes sanottavia estoja tuoda ärsyyntymistään selvin sanoin julki.
Haluamatta kuulostaa Timo Soinilta ilmaisen syvän närkästykseni siitä, että EU-prosessi on demokraattisen illuusion alle kätkettyä diktatuuria. Ihmiset saavat kyllä (toisinaan) äänestää, mutta silloinkin heille valehdellaan siitä, mitä seurauksia äänestyspäätöksillä on. EU-jäsenyydestä päätettäessä meille kerrottiin, että tämä ei ole kansanäänestys kansallisen valuutan kohtalosta. Siitä kuulemma päätetään sitten erikseen. Kun eduskunta teki päätöksen euron käyttöönotosta, vaatimukset kansanäänestyksestä tyrmättiin sillä perusteella, että "tehän päätitte asiasta jo jäsenyyttä koskevassa kansanäänestyksessä".
Ihmiset tietysti vähitellen oppivat, että heille joko aina valehdellaan siitä, mistä he ovat äänestämässä, tai sitten heitä äänestytetään niin kauan, että he ymmärtävät äänestää oikein. Tämän oppimisen tuloksena he äänestävät varmuuden vuoksi ja piruuttaan kaikkea vastaan. Tämä on luonnollinen reaktio. Sitä, joka kerran osoittautuu valehtelijaksi, epäillään aina valehtelusta.
Edellisellä en ota kantaa EU:n substanssiin (kuten euroon) vaan prosessiin, jolla asioita edistetään. Olivat unionin tavoitteet miten hienoja tai hyviä tahansa, niitä ajetaan diktatorisesti ja valehtelemalla. Idealisti saattaa ajatella, että hyvä tarkoitus pyhittää keinot, mutta valehtelun ongelma on siinä, että siitä tulee tapa. Se kasvaa ja leviää yhä uusille alueille. Diktatorisen vallankäytön ongelma taas on siinä, että se korruptoi ja juuri tästä johtuen pyrkii muuttamaan itsensä ikuiseksi. Historia tuntee vain vähän tapauksia, joissa demokratian ja vapauden kaltaisia hyviä tavoitteita olisi saavutettu epädemokraattisilla ja valheisiin perustuvilla prosesseilla. Kyllä Neuvostoliittokin oli vielä vuonna 1922 täynnä hyvää tarkoitusta ja hienoja visioita. Demokratiaankin piti siirryttämän heti, kun ihmiset olisivat valmiita siihen.
Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liike, sanoi Mauno Koivisto. Tätä voisi täydentää (tai soveltaa): Tärkeintä ei ole päämäärä vaan liikkeen laatu.