Kaikkien vaalien kestoteema on Suomen mahdollinen jäsenyys Pohjois-Atlantin puolustusliitossa. Vuoden 2011 eduskuntavaalien alla on käyty keskustelua myös asevelvollisuusjärjestelmän tulevaisuudesta. Koska kantojani on usein tiedusteltu, yritän ilmaista niitä tässä lyhyesti.
Ehdin elää varhaisen aikuisuuteni maailmassa, joka oli jakautunut Lännen ja Idän etupiireihin. Suomi sijaitsi epämääräisellä harmaalla vyöhykkeellä, vain puolittain tunnustettuna osana läntistä yhteisöä, jonkinlaisena neuvostoblokin liitännäisjäsenenä.
Mielestäni NATO-jäsenyyden aika olisi ollut Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun alussa. Silloin se olisi merkinnyt ennen kaikkea henkistä irtiottoa YYA-menneisyydestä.
Nyttemmin NATOn sisällä on vallinnut suuntaus pois jäsenmaiden alueellisesta puolustuksesta ja asevelvollisuusarmeijoista ja kohti huipputeknologialla varustettuja, ammattisotilaista koostuvia pieniä iskujoukkoja, jotka on tarkoitettu käytettäväksi lähinnä NATO-alueen ulkopuolisissa konflikteissa.
Kannatan yleistä asevelvollisuutta ja laajaan koulutettuun reserviin pohjautuvaa maanpuolustusta. Emme pysty ennustamaan Suomen turvallisuuspoliittisen ympäristön, etenkään Venäjän, kehitystä pidemmällä aikajänteellä, emmekä voi itse päättää, millaisia uhkia Suomeen mahdollisesti tulevaisuudessa kohdistuu. Suomen on siksi varauduttava tarvittaessa puolustamaan aluettaan myös perinteistä invaasiota vastaan. Tämä ei ole mahdollista muutaman kymmenen tuhannen ammattisotilaan joukolla.
On epävarmaa, olisiko jäsenyys NATOssa yhdistettävissä nykyisenkaltaiseen asevelvollisuuteen. Sotateknologia muuttuu koko ajan kalliimmaksi, ja materiaalihankinnat vievät kasvavan osan NATO-maiden puolustusbudjeteista. Suuren reservin varustaminen NATO-standardien mukaisesti edellyttäisi puolustusmenoihin roimia korotuksia, jotka taas ovat poliittisesti käytännössä mahdottomia.
Suomen suuri pinta-ala ja ympäristön pitkän tähtäyksen epävakaus eivät ole ainoa perustelu yleisen asevelvollisuuden ylläpidolle. Pidän itseisarvoisen tärkeänä, että armeijan kaltainen väkivaltakoneisto koostuu "tavallisesta kansasta" ja että tämä tavallinen kansa sitoutetaan oman maan vapauden ja turvallisuuden ylläpitoon. Tutkimusten mukaan suomalaisten maanpuolustustahto ja -valmius ovat poikkeuksellisen korkeita. Maanpuolustustahdon kannalta olisi tuhoisaa, jos valtiovalta viestittäisi kansalaisilleen, että näiden panosta ei tarvita eikä alttiutta arvosteta.
Väheksyä ei pidä sitäkään näkökohtaa, että luokkaistuvassa ja eriarvoistuvassa yhteiskunnassa armeija on jäämässä yhdeksi niistä harvoista paikoista ja tilanteista, joissa ihmiset joutuvat kohtaamaan koko kansan syvien rivien kirjon.
En suhtaudu periaatteellisen kielteisesti NATO-jäsenyyteen, koska katson Suomen kuuluvan luontevasti samaan arvoyhteisöön useimpien NATO-maiden kanssa. Kysymystä on kuitenkin mielestäni tarkasteltava nimenomaan suhteessa asevelvollisuusjärjestelmän tulevaisuuteen.
Pidän nykymaailmassa ongelmallisena sitä, että asevelvollisuus kohdistuu vain miespuoliseen väestöön. Harkittavaksi tulisi ottaa kumpaakin sukupuolta koskeva kansalaispalvelus, jonka voisi suorittaa joko siviili- tai aseellisena palveluksena.
Suomen puolustus perustuu laajaan, koulutettuun reserviin. Sen jälkeen, kun suojeluskunta- ja lottajärjestöt kiellettiin "fasistisina" organisaatioina toisen maailmansodan jälkeen, reserviläistoiminta on kuitenkin ollut Suomessa retuperällä. Reserviläiset joutuvat järjestämään toimintansa itsenäisesti, reserviläisyhdistysten puitteissa, ja ylläpitämään esim. ampumataitojaan omilla aseillaan ja omalla rahalla.
Vaikka Suomen maanpuolustus nojaa koulutettuun reserviin, valtiovallan ja poliitikkojen suhtautuminen reserviläistoimintaan on parhaimmillaankin välinpitämätön ja pahimmillaan suorastaan vihamielinen. Reserviläistoiminta, varsinkin ampumatoiminta, nähdään asehullujen rambojen puuhasteluna.
Vuosikymmenten vasemmistolaisen propagandan tuloksena sanalla "suojeluskunta" on monien ihmisten mielessä ikävä kaiku. On kuitenkin muistettava, että useimmissa Euroopan maissa, mm. muissa Pohjoismaissa ja Virossa, on vastaava, valtiovallan suojeluksessa oleva ja siihen integroitu vapaaehtoinen maanpuolustusorganisaatio. Mielestäni sellainen pitäisi luoda uudelleen myös Suomeen, kutsuttaisiin sitä sitten "suojeluskunnaksi" tai joksikin muuksi.