Menneenä kesänä törmäsin toisistaan riippumattomissa yhteyksissä kahteen ihmiseen, joista kumpikin oli menettänyt kaksi lasta Khao Lakissa tapaninpäivänä. Toiselle oli jäänyt yksi lapsi, toiselle ei yhtäkään.
Lapsilleni ei ole koskaan tapahtunut mitään erityisen järkyttävää, mutta olen silti Hilman syntymästä lähtien, huomattuani, millaisia tunteita lapsen saaminen minussa herättää, miettinyt melkein lakkaamatta sitä, miten selviäisin lapsen menettämisestä. Ajallemme on ominaista illuusio elämän hallittavuudesta ja siitä, että kaikkeen löytyy ratkaisu. On yleensä helpompaa olla rakentava ja optimistinen, ellei itse ole kokenut vastoinkäymisiä. Silti, tässä nimenomaisessa kysymyksessä, en näe mitään selviytymisreittiä.
Lapsensa menettäneet kertovat, ettei siitä selviäkään, koskaan. Joitakin aikoja sitten Anna-Stina Nykänen kirjoitti Hesarin viikkoliitteessä miehestään, joka oli vuosia aiemmin menettänyt tyttärensä. Kuollut tytär on miehen ensimmäinen ajatus herätessä ja viimeinen ajatus nukkumaan mennessä. Päivällä, töitä tehdessään, mies ajattelee tytärtään vain kymmenen minuutin välein.
Yritin aiemmin, isyyteni alkutaipaleella, kertoa, että tyttäreni ovat suurin onni, joka koskaan on kohdalleni sattunut, onni, jonka kaltaista en ilman lasteni syntymää olisi uskonut olemassa olevaksi. Silti, tai oikeastaan sen korollaarina, elämä lasten syntymän jälkeen on myös pelkoa ja tuskaa, luultavasti omaan kuolemaan asti. Aina, kun lapseni ovat äitinsä tai isovanhempiensa kanssa poissa silmistäni, odotan ja pelkään. Joka aamu, elleivät lapset herää ennen minua, käyn ensimmäisenä asianani tarkistamassa, että he ovat hengissä. Tunnen jatkuvaa, kouristavaa pelkoa heidän tulevaisuudestaan ja tuskaa kaikesta siitä inhimillisestä kärsimyksestä, jonka he väistämättä, kaikkien muiden ihmisten tavoin, joutuvat elämässään kohtaamaan.
Ne tunteet ja vaikuttimet, joita kollektiivisesti kutsutaan vanhemman rakkaudeksi, asuvat niin syvällä, mielen pohjimmaisissa onkaloissa, että niitä on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta onkia tietoisella operaatiolla esiin, panna tutkimuspöydälle ja analysoida. Haluaisin kuitenkin esittää joitakin ajatuksia siitä, mikä tekee suhteesta lapseen niin erilaisen kuin kaikista muista suhteista, ja miksi lapsen menettämisestä ei selviä vaikka melkein kaikesta muusta selviää.
Joku mielenterveysihminen sanoi, että suurin osa ihmisistä olisi valmis antamaan rahansa, terveytensä ja vaikka henkensä lastensa vuoksi. Tämä valmius on luultavasti suurin niistä uusista elämyksistä, joita ihminen kokee lapsen myötä. Sanottiin juhlapuheissa mitä hyvänsä, en usko, että kovinkaan moni olisi valmis halukkaasti luopumaan hengestään elämänkumppanin, aatteen, ihanteen, isänmaan tai vastaavan puolesta. Toki ihmiset panevat henkensä alttiiksi sodissa, mutta uskoakseni sotivan ihmisen pitää käynnissä juuri toivo henkiinjäämisestä. On tapauksia, joissa ihmiset taistelevat ilman toivoa, viimeiseen mieheen, mutta tällöinkin motivaattorina toiminee pikemminkin kunniantunto ja sietämättömän häpeän pelko kuin puhdas uhrimieli. Lapsen kanssa asia on toisin.
En voi kuvitella mitään hirmutekoa tai uhria, johon en epäröimättä ryhtyisi, jos lasteni henki olisi kyseessä. Miksi näin on? Miksi lapsen kuolema on niin täydellisen eri asia kuin kaiken muun kalliin ja rakkaan menettäminen? Kyse ei voi olla pelkästä altruistisesta säälistä ja empatiasta lasta kohtaan. Uskottiin tuonpuoleiseen tai ei, ei kuollut lapsi kärsi. Toki on säälittävää, että häneltä jäi kaikki kokematta, mutta silti hän on paremmassa asemassa kuin ne lukemattomat lapset, jotka ehkäisyn, aborttien ja keskenmenojen vuoksi eivät saa edes syntyä. Parhaan käsitykseni mukaan taustalla on pelko siitä, että minä jäisin eloon mutta lapseni eivät. Että minä joutuisin elämään ilman lapsiani. Vain täten pystyn selittämään itselleni, miksi pelkään lasteni puolesta vähiten silloin, kun matkustan heidän kanssaan lentokoneella. Lentomatkalla ainoa käytännön vaara on se, että lentokone voi pudota. Jos näin tapahtuu, minulla itselläni ei ole pienintäkään pelkoa joutua jatkamaan omaa elämääni.
Elämän ainoa helposti osoitettava tarkoitus on elämän jatkaminen. Kaikki muut esitetyt tarkoitukset ovat kiistanalaisia ja makuasioita. Minä, yksilö, olen linkki loputtomassa ketjussa, ja ainoa tehtäväni, josta voin olla varma, on varmistaa, ettei ketju katkea minuun. Tehtäväni elämän ilmentymänä on jatkaa elämää lisääntymällä, ja suojella jälkikasvuani niin kauan, että se voi ottaa oman paikkansa uutena linkkinä samassa ketjussa. Tältä kantilta katsottuna tehtäväni elämän jatkajana, geenieni väliaikaisena sijoituspaikkana, on täytetty, eikä minun elämälläni ole enää muuta merkitystä kuin luoda seuraavalle polvelle edellytykset tehdä se, mitä minä olen tehnyt. Toisin sanoen elämäni ei enää ole minun, vaan se on instrumentti lasteni elämän suojelemiseksi, kunnes he voivat suoriutua omillaan.
Tämä siis on asianlaita elämän ja luonnon näkökulmasta. Elämä haluaa jatkua. Koska elämä voi jatkua vain ilmentymänsä, yksilön, kautta, luonnon on saatava minut ensin lisääntymään ja sitten suojelemaan lastani tarvittaessa oma henkeni uhraten. Jotta olisin valmis toimimaan näin, luonto on asettanut geneettiselle kovalevylleni itsekkään motivaatioverkoston, menettämisen kauhun. Motivaatiot ovat itsekkäitä puhtaan pragmaattisista syistä. Mikään epäitsekäs motiivi ei olisi riittävän vahva ja toimiva.
Ihminen selviää työpaikan, asunnon ja elämänkumppanin menettämisestä ajan myötä. Niin tärkeitä kuin ne ovatkin, työ, omaisuus ja parisuhteet ovat yksityiskohtia minun elämässäni. Minä, syvin tosiolemukseni, olen ja pysyn, vaikka yksityiskohdat muuttuisivat. Lapsi sen sijaan ei ole yksityiskohta ihmisen elämässä. Niin kauan kuin olen lapseton, elän itselleni, ja täydennän omaa elämääni erilaisilla rikasteilla ja ilon sekä tyydytyksen lähteillä. Lapsen myötä ihminen konfiguroituu joksikin aivan muuksi, ja juuri tähän ei voi valmistautua ennen lapsen syntymää.
Kuten tästä jaarittelusta käy ilmi, olen huono pukemaan sanoiksi ja kiteyttämään suuria totuuksia ja ajatuksia. Tämä on yksi tärkeimmistä syistä siihen, että luen niin mielelläni J.R.R. Tolkienia. Hänen teoksillaan on paljon hyviä ominaisuuksia, mutta uskaltaisin olettaa, että suuri osa hänen fanaattisimmastakaan lukijakunnastaan ei aina hoksaa, miten syvälle ihmiseen hän todella näki. Jossakin kohdassa tuotantoaan Tolkien on sanonut osuvasti melkein kaiken sen, mitä minäkin haluaisin sanoa. Haluaisin siteerata Silmarillioniin sisältyvää, Númenorin tuhoa käsittelevää Akallabêthia. Huomautan, että Tolkien ei kirjoita samasta asiasta kuin minä, ei edes allegorisesti. Alla siteerattu ajatus on vain jotain, joka stimuloi tässä kirjoituksessa esittämiäni ajatuksia.
Númenorin ihmiset alkoivat kuningas Tar-Ciryatanin aikaan, kuolevaisuuttaan peläten ja eldarin kuolemattomuutta kadehtien, jupista Valarin pannaa vastaan, joka kielsi heitä purjehtimasta Lännen Ääreen, Amanin kuolemattomaan valtakuntaan. Valarin lähettiläät vastasivat kuninkaalle:
"The Eldar, you say, are unpunished, and even those who rebelled do not die. Yet that is to them neither reward nor punishment, but the fulfilment of their being. They cannot escape, and are bound to this world, never to leave it so long as it lasts, for its life is theirs. And you are punished for the rebellion of Men, you say, in which you had small part, and so it is that you die. But that was not at first appointed for punishment. Thus you escape, and leave the world, and are not bound to it, in hope or in weariness."
Kun ihminen menee naimisiin, hän lakkaa olemasta sinkku. Kun ihminen eroaa tai muuten menettää puolisonsa, hänestä tulee uudelleen sinkku. Parisuhteessa vietetty aika saattaa kasvattaa tai degeneroida ihmistä ja jättää häneen pysyviä jälkiä, mutta se ei muuta hänen perimmäistä olemustaan. Häntä ei ole todellisuudessa sidottu mihinkään itseään suurempaan. Kun ihminen saa lapsen, hän muuttuu lapsettomasta isäksi tai äidiksi. Mutta tässä kohdassa tapahtuu peruuttamaton muutos hänen ihmisyydessään ja tarkoituksessaan. Isä tai äiti muuttuu rakastamisen, huolehtimisen ja suojelemisen instrumentiksi. Lapsi ei ole osa hänen elämäänsä, vaan hänen elämästään tulee osa hänen lapsensa elämää. Muutos sinkusta puolisoksi on muutos statuksessa. Muutos lapsettomasta vanhemmaksi on muutos ihmisessä. Jos isä tai äiti menettää lapsensa, hän ei palaa lapsettomaksi ihmiseksi, vaan on edelleen isä tai äiti, mutta nyt sitä, minkä vuoksi hän on olemassa, ei enää ole. Hänen koko ihmisyytensä on rakastamista ja suojelemista, mutta sitä ei voi suunnata mihinkään. Hän on syli, johon kukaan ei tule. Lapsensa menettänyt ihminen on kuin lunastuskuntoon tuhoutuneen auton ehjäksi jäänyt puskuri, itsessään moitteeton, mutta tarkoituksensa menettäneenä turha ja tarpeeton.
Olen keskustellut vaimoni kanssa siitä, miksi niitä lapsia pitää olla useita, vaikka yhdessäkin on hommaa. Syitä on varmasti monia, eikä omalta osaltani vähäisin ole se, että ihmiskunnan on mielestäni uusiuduttava ja kuolevat on korvattava syntyvillä. Mutta yksi, ehkä tärkein, syy, sellainen, jota ei haluaisi itselleenkään tunnustaa, on pelko menettämisestä. Tiedän, etten selviäisi lasteni kuolemasta. Jos minulla on useita lapsia, todennäköisyys, että menettäisin kaiken, enkä voisi suunnata isyyttäni mihinkään, on ainakin pienempi.
Nämä mietelmät eivät välttämättä ole yleispäteviä, mutta uskoakseni niistä tunnistaa itsensä joku muukin. Lapsiin liittyviä vuodatuksia on vaikea ymmärtää ennen kuin saa omia lapsia. Esimerkiksi Yön kappale Ihmisen poika tuntui naivismissaan aika joutavalta, vaikka sävellyksenä kaunis olikin. Kuulin sen tänään radiosta istuessani autopesussa. Huomasin, että nyt ymmärrän justiinsa, mitä Lindholm tarkoittaa sanoessaan: "Kuinka kaikkivaltias nyt olla voit/me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit." Lapsen syntymä on myös vanhemman syntymä. Ihmisestä kuoriutuu isä tai äiti, joka on kokonaan eri ihminen kuin se, joka aiemmin habitoi samassa tomumajassa.
Edellisestä tuli vielä mieleeni, että kaikki tapaamani vanhemmat ovat huomanneet herkistyneensä tällaisille naivismeille. Se, mikä ennen oli mitäänsanomatonta tai yksiselitteisen hölmöä, saa nyt palan kurkkuun ja kyyneleen silmään. Kuten vaikka se vanha, enpä muista kenen esittämä, viisu, jossa lauletaan: "Lapsella vain voi silmät niin loistaa, lintuja kun hän katsella saa." Banaalia ehkä mutta niin kovin merkityksellistä, kun on saanut istua meren rannassa oman lapsensa kanssa ja nähdä, kuinka hän katsoo lintuja.